Tapahtui edellisessä osassa:

Vain muutaman metrin päässä minusta unelmani särkyi. Hanna, Igorin sisko, ryntäsi veljensä eteen ja pysäytti hänet.

- Mihin sinulla tuollainen kiire on? Etkö muista? Hanna sanoi ja nojautui Igoria kohti kuiskaamaan hänelle salaa jotain mitä muut eivät saaneet kuulla.

Igor huokasi, irrotti katseensa minusta ja lähti sisarensa kanssa kävelemään pois salista.


En voinut olla tuossa samassa tilassa kauempaa. Minusta tuntui vahvasti siltä, etten ollut haluttu vieras tanssiaisiin, joten en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin poistua paikalta. Tein sen kuitenkin arvokkaasti säilyttäen kasvoni. Jalkani tärisivät kävellessäni pois salista, mutta en antanut tärinän näkyä ulospäin millään tavalla. En halunnut, että muut olisivat nähneet se kuinka pahalta minusta tuntui.

Hannan piti olla ystäväni, mutta hän ei jostain syystä halunnut Igorin lähestyvän minua. Minut oli petetty. Hanna ei ollutkaan aito ystävä.

Päästyäni ulos pihalle lisäsin vauhtia ja kävelin juhlapuvussani kartanon vieressä sijaitsevan järven rannalle. Korkeat korot saivat nilkkani muljahtelemaan liukkaalla kivikolla.

Kun olin varma siitä, etteivät muut nähneet minua, nojasin suureen koivuun ja annoin kaikkien kyynelten tulla. Ne valuivat poskiani pitkin ja kastelivat mekkoni. Miksi minulle kävi aina näin? Mitä vikaa minussa oli? Kukaan ei koskaan sanonut minulle suoraan asioita. Kaikki välttelivät kohtaamistani. Minun selkäni takana kuiskitaan, siitä olin varma.

Ihmisten seurassa olin kuitenkin mielestäni miellyttävä ja yritin näyttää hyväntuuliselta. En kuitenkaan koskaan mielistellyt tai ollut epärehellinen. Sanoin kyllä oman mielipiteeni asioista. Ehkä en sittenkään ole riittävän hienotunteinen? Ehkä kuitenkin loukkasin aina ihmisiä sanoillani? Enkö minulla saanutkaan olla omia mielipiteitä? Mielipiteiden takia monet ihmiset suljetaan yhteisön ulkopuolelle.

Ehkä olin loukannut Hannaa jotenkin, ja kaikki johtui nyt siitä? Hanna tiesi, että olin ihastunut Igoriin, hänen veljeensä ja kostoksi nyt halusi estää minun kontaktini häneen.

Sekavat ajatukset velloivat päässäni samalla tavalla kuin järven vesi, jota yltyvä iltatuuli keinutteli. Kylmyys tunki ohuen juhlapukuni läpi. Olin jäätymässä. Olin jo jäätynyt sisäisesti ja sydämeni oli kohmeessa. Minusta tuntui, että ehkä olisi parempi jos luontoäiti jäädyttäisi minut ulkopuoleltakin. Minusta tulisi turta, enkä tuntisi tätä tuskaa.

Samassa joku kutsui minua kartanon pihalta.