Osallistun Allyn Himoa hehkuvaan kirjoituskilpailuun!

 

Tämä on siis jatko-osa! Lue ensin ensimmäinen osa täältä!

 

OSA 2

Ingrid avasi vaatekaapin oven tärisevin käsin,  otti pahvilaatikon ja laittoi sen sängylle virkatun, kellertyneen päiväpeitteen päälle. Hän istui laatikon viereen ja raotti varovasti kantta. Siellä se oli. Baskeri oli ollut koskematon niin kauan.

Ingrid ojensi kätensä, sulki silmänsä ja hipaisi sormellaan pörröistä, violetinruskeaa baskeria. Hän ei edes muistanut milloin hän oli käyttänyt sitä edellisen kerran. Ehkä se oli viisi vuotta sitten juhannuksena.  Kärpänen pörräsi jossain kaksinkertaisten ikkunalasien välissä.

Ingrid nuolaisi huuliaan ja pyöritteli sormeaan baskerin päällä. Baskeri tuntui pehmeämmältä kuin hän oli muistanut. Hän tunki kaikki sormet baskerin poimujen väliin. Voihkaisu pääsi hänen huuliltaan.

Hän ei voinut enää mieltänsä malttaa! Ingrid repi baskerin laatikosta kovakouraisin käsin ja…

Alhaalta kuului oven kolahdus.  Aarne tuli kotiin etuajassa!

Ingrid jähmettyi. Aarne ei saanut löytää häntä täältä yksin baskerinsa kanssa. Aarne ei missään nimessä saisi nähdä tätä näkyä!

Ingrid pidätti hengitystään ja kuunteli. Lattialankut narahtelivat, kun Aarne asteli keittiöön.

-         -  Kulta? Aarne huhuili. –  Minä sainkin jo hommat hoidettu metsässä valmiiksi. Missä sinä, rakas olet? Eikö täällä ole yhtään piirakkaa?

-          - Olen täällä makuuhuoneessa! Tulen kohta sinne keittiöön!  Ingrid huusi vastauksen hätäisesti, tunki jo lämmenneen baskerin takaisin pahvilaatikkoon ja työnsi laatikon äkkiä sängyn alle.


Ingrid ryntäsi nopeasti alakertaan kohentaen samalla suttuista olemustaan.


-        -  Päiväunillako sinä olit? Aarne kysyi ja halasi rakasta naistaan. – Oletpa sinä kuuma ja hikinen.  Et kai ole tulossa kipeäksi? Voi, kulta..

Aarne silitti Ingridin poskea.

-          - Minä niin toivoin, että tänään olisin saanut sitä sinun herkullista piirakkaa. Minä en saanut sitä mielestäni metsän keskellä. Oli ihan pakko tulla jo. Kulta, Aarne leperteli ja hakeutui lähemmäksi Ingridiä.

-        -   Sinä ja sinun piirakkasi! Ingrid tiuskaisi ja työnsi Aarnen kauemmaksi.  – Ja aina sinä vaan minua kullittelet! Ihan kuin oltaisiin joitain teinejä! Sinä olet vanha ukko ja minä vanha akka. Sinä tiedät, etten voi sietää sitä!

-          - Mutta rakas… Aarne yritti sanoa, mutta Ingrid ei halunnut jäädä kuuntelemaan vaan ryntäsi ulos paiskaten oven kiinni perässään.

Aarne jäi keittiöön hölmistyneenä seisomaan. Ei piirakkaa tänään. Hän meni jääkaapille ja mietti löytyisikö sieltä eilisen tähteitä. Hänen oli pakko saada niitä edes jotain tähän hätään. Eikä sillä piirakalla oikeastaan ollut niin väliä. Nykyisin tuntui, että Ingridin piirakka oli paljon kuivempaa kuin alkuvuosina. Aarne oli usein melkein tukehtua siihen. Ihan kuin nainen hän olisi unohtanut kuinka se kostutetaan kunnolla.

Aarne löysikin jotain mikä oli parempaa kuin piirakka. Ingrid oli ostanut kokonaisen paketin tuoreita, paksuja HK:n Sinisiä lenkkejä.  Mies huokasi tyytyväisenä.

Ingrid seisoi ulkona painostavassa ilmassa. Ukkonen jyrisi jossain kaukana. Lehmät ammuivat navetassa. Oli iltalypsyn aika. Niiden utareet olivat täynnä valkoista, rasvaista maitoa, ja niitä pakotti.

 

Ingridin piti unohtaa jälleen vanha baskerinsa.  Hän asteli kohti navettaa, meni karjakeittiöön, otti kaapista esille pahvilaatikon, jossa oli iso kasa valkeita, harsomaisia kertakäyttöpäähineitä.  Ingrid tunki kätensä laatikkoon, mutta sellainen päähine ei se ollut sama asia kuin vanha, kulunut baskeri.  Kertakäyttöpäähineet olivat niin puhtaita, steriilejä, käyttämättömiä. Ingridin baskeri oli sentään aikojen kuluessa sopivaksi muotoutunut ja haisi vahvasti Ingridille.

Ingrid veti kätensä pois pettyneenä pitäen kädessään yhtä päähinettä.  Käsi oli kylmä ja kuiva. Päähine ei tuntunut miltään. Se oli niin kevyt ja läpinäkyvä.

-          - Vai, että lupaus on lupaus, Ingrid mutisi itsekseen.  – Kyllä minä teille vielä lupaukset näytän!